Ajatuksia terapiamaailman laitamilta

10.9. 2018 Pitkää vai lyhyttä hoitoa?

Maailmalla on vuosikymmenien ajan lyhyempien hoitojen suosio kasvanut ja uusia menetelmiä on kehitetty paljon. Jostakin syystä meillä kotisuomessa tunnetaan näitä huonosti. Meidän lääkärimme ja psykiatriset sairaanhoitajamme ohjeistavat usein terapiaan tulevia asiakkaita, että he tulevat “menemään aivan rikki ja vointi romahtaa” kun aloittaa terapian. Kuulee usein myös, että ensimmäinen puoli vuotta on erittäin rankkaa. Hoitovaihtoehtona tuntuu olevan vain pitkä ja vaikea terapia, jossa tapaamisia on tiheästi.

Minä uskon erilaiseen tapaan auttaa. Uskon, että negatiivinen puhe synnyttää negatiivista ilmapiiriä ja ylläpitää ahdistavaa oloa. Vatvominen ja vellominen syventää pahaa oloa. Itsetunto ei kohoa ja itseinho lisääntyy. Kun alamme puhua mahdollisuuksista, tavoitteista, toiveista, voimavaroista, onnistumisista, vahvuuksista, erilaisista näkökulmista asioihin, jne, olemme sellaisella maaperällä, jossa ihminen voi todella alkaa eheytymään ja toipuminen alkaa.

Ihmisiä on lähetetty luokseni pitkään terapiaan ja heidät on saatu uskomaan sen olevan ainoa tie. Aloitettuamme hoidon, usein onkin osoittautunut, että ongelma on hoidettavissa lyhyemmällä hoidolla. Tässä taloustilanteessa ja pitkien terapiajonojen todellisuudessa pitäisi aina tutkia ensin lyhyemmän hoidon tie. Vasta jos osoittautuu, ettei se ole riittävä, voidaan minun mielestäni aloittaa pidempikestoinen hoito.

Se on loogista, käytännöllistä, järkevää, resursseja säästävää ja taloudellista. Se myös toimii ja onkin aika alkaa puhumaan tästä asiasta. Kaikki terapeutit eivät kuitenkaan tätä tunne tai usko siihen. Jotkut saattavat jopa ajatella, että on helpompi pitäytyä vain pidemmissä hoidoissa. Onhan se terapeutille tietyllä tavalla helppoa, koska ajanvarauskirjat ovat täynnä ja pysyvätkin täynnä. Ei tarvitse sietää taloudellista epävarmuutta ja tehdä hankalaa asiakashankintatyötä.

Minusta on kuitenkin tärkeää, että asiakkaat saavat tietää vaihtoehdoista. Terapiaviidakko on varsin mutkikas navigoitava kun on niin paljon erilaisia koulukuntia ja oppeja. Apua tarvitseva ihminen on ymmärrettävästi hukassa ja usein tarttuu ensimmäiseen oljenkorteen.

Jos jollakin murtuu jalka, ei kukaan vaadi häntä menemään hoitopaikkaan, jossa kipsiä pidetään vaikka 15kk ja ensimmäisen puolen vuoden ajan jalka murretaan viikon välein uudelleen, “jotta luutuminen parantuisi.” Mieluummin hän ehkä hakeutuu paikkaan, jossa kipua hoidetaan, jalka kipsataan oikeaan asentoon ja annetaan hyvät kotihoito-ohjeet. Välikontrolleissa selvitetään hoidon oikeansuuntainen eteneminen ja hoito päättyy kun tavoite on saavutettu; tässä tapauksessa murtuma on luutunut hyvin, ei ole jälkikomplikaatioita ja kuntoutuksella on varmistettu jalan palautuminen, joka mahdollistaa “paluun normaalielämään.”

Psykoterapia ei ole mikään poikkeus tästä. Se on inhimillisten ongelmien hoitoa esimerkiksi keskustelun keinoin. Terapiaprosessi voi olla aivan yhtä tehokas lyhyemmissä hoidoissa. Kehittyminen tapahtuu tapaamisten välillä. Tapaamiset voivat alkuun olla tiheämmin ja sitten harvennetaan. Tarkoitus on tukea ihmisiä kohti elämää, poispäin terapeutista eikä päinvastoin.

Yhdessä löydetään uusia näkökulmia ja asiakkaan tapoja selvitä eteenpäin. Terapeutti voi kertoa, millä tavalla muut ovat vastaavanlaisista ongelmista selvinneet. Asiakas saa tapaamisista työkaluja ja keinoja. Hän saa vahvistusta omille hyville keinoilleen ja oppii näkemään asioita eri näkökulmista. Terapeutti on sellainen henkilö, joka kulkee rinnalla pimeässä metsässä ja ohjaa turvallisen risteyksen äärelle. Kun omat jalat alkavat löytää tukevaa maata ja silmät näkevät valonkajastusta, voi hyvillä mielin jatkaa omaa matkaa.